Palasinkin näin pian!!

Hieman uutisia ennen kuin päästän teidät lukemaan.

Tämä on siis nykyään tarina, ainoa mikä pysyy samana on 10. sukupolveen jatkaminen. Osat löytyvät nyt kategorioista, näin on minullekin helpompaa! Älkää uskoko päivityskatko-uutisiani, paitsi silloin kun on koulua.

Noniin, päästän teidän nyt lukemaan...

Tämän osan kertojana Dawn.

Isä oli todella kiintynyt kauppaamme, hän vietti siellä suurimman osan ajastaan. Kerran hän jopa soitti töihin ja esitti olevansa kipeä, että hän voisi jäädä hoitamaan kauppaa.

Äidillä oli paljon vapaata, joten hänellä oli aikaa opettaa minua. Phoebs, äitini, oli vain niin superhyperaktiivinen, että koitti opettaa minua kävelemään juuri silloin kun olisin halunnut nukkua.

Loppujen lopuksi hän ymmärsi sen, ja laittoi minut pinnasänkyyni nukkumaan.

Veljeni Delmar haaveili usein. Hän katseli kattoa, ja myhäili. Olisikohan tuo tyyni luonne tullut jostain kauempaa suvusta? Kristalliputouksen ajoilta? En tiedä, muuta kuin sen, että minäkin haluan uppoutua haaveisiini. Äiti kyllä sanoo, että se voi olla kohtalokasta...

Kesä tuli. Äiti opetti minua kävelemään - ulkona!! Se oli hauskaa. Eikä edes sattunut, kun kaatui, siillä nurmi oli niin pehmeää.

Äidin kovan työnteon seurauksena olimme saaneet tuommoisen kirjahyllyn. Siellä oli kirjoja kaikista aiheista!! Luovuus, logiikka, kunto... Ja Del oli tietysti heti ensimmäisenä kokeilemassa sitä, vaikka ulkona olikin kaunis ilma.

Illemmalla minä päätin kasvaa. Pienet jalat ja kädet muuttuisivat suuremmiksi, ja näkisin vihdoinkin ilman apua mitä sen olohuoneen pöydän päällä on.

Ukki sai aikamoisen sätkyn. En kai minä niin ruma ole?? Dimitri-ukki oli pitkään ollut toipilaana, lääkäritkään eivät tienneet mikä sairaus oli ollut kyseessä. Hän kuitenkin halusi nähdä kun kasvan.

Haluan kuitenkin pitää teitä vielä jännityksessä! Myös Delin oli aika kasvaa.. Hänestä tuli ihan komea poika, tosin äiti ja isä kuiskivat että "ei perijäainesta". Onhan hän hieman Deshin näköinen...

Isä oli ruvennut oudoksi. Hän oli saanut käsiinsä Danan piiloittaman kirjan, ja luki sitä todella paljon. Hän muuttui ihan oudoksi, ja murhanhimoiseksi. Pelkäsin, että hän kohta tappaa jonkun..

..ja niin hän tekikin. Hän tappoi ukkini!! Ainoan ukkini. Tosin tuntui, että isä katui sitä koko ajan, mutta ei voinut kontrolloida itseään.

Ukki makasi maassa, ja Viikatemies saapui hakemaan häntä. Minä taas... romahdin täysin. En voinut uskoa sitä isästä, miten hän saattoi?! Vieläpä minun silmieni edessä... Teki mieleni huutaa. Kyynel valui poskelleni. Toinenkin. En voinut enää kutsua Severiä isäksi.

Itkin sydämeni kyllyydestä. Rintaan pisti, ja minulla oli huono olo. En sanonut mitään, vain itkin. Ukki oli kuollut. Huomasin, kuinka lolita-hameeni kastui. Minun oli pakko mennä kylpyyn.

Katsoin, kun Delmar hankkiutui aseesta eroon. Äiti seisoi paikallaan, Severi oli juossut pihalle. Hän ilmeisesti oli tajunnut mitä teki.

Olin niin lamaantunut, että vaikka mekkoni oli märkä, en osannut suunnata kylpyhuoneeseen. Äiti käveli luoseni kyynel silmässään. Hän sanoi rauhallisella äänellä:

"Rakas... olen pahoillani. Isäsi... on ollut poissa tolaltaan jo pitkään. Hänet luultavasti toimitetaan vankilaan... en ole varma."

Purin huultani niin kauan, kunnes huomasin sen vuotavan verta. Katsoin alas, ja puristin kättäni nyrkkiin. Liikuttelin varpaitani kengissä. Äiti huokaisi.

Sitten kuulimme taksin töötäystä. Delmar oli päättänyt lähteä yliopistolle. Hän ei halunnut nähdä isän pidätystä, hän ei halunnut nähdä tuskaani, tai äidin surullisia kasvoja. Hän ei halunnut nähdä Dimitrin hautakiveä. Ei enää koskaan.

Kuulin, kun äiti ja Severi riitelivät keittiössä.

"EI! Dawn on jo kestänyt liikaa! Se ei ole tarpeen, emme lähetä häntä jonkun synkässä talossa asuvan isotätisi luo! Vanhan, ryppyisen mummon luo! Osaan huolehtia hänestä itsekin!"

"Mutta etkö ymmärrä? Perijän taakka on muutenkin Dawnille kova pala. Ja hän on vasta niin nuori! Voit hakea hänet takaisin sitten, kun kaikesta tästä on päästy yli. Kun minä olen korvaamassa tekoani..."

"Olet kyllä oikeassa...."

"Huomenna. Ei aikaisemmin, eikä myöhemmin."

Seuraavana yönä äiti talutti minut suuren , tumman ja pelottavan talon luo. Tiesin heti, etten haluaisi sinne.

"Äiti... älä jätä minua!! Muutetaan yhdessä uuteen taloon! Pikkumökkiin, jossa on paljon ikkunoita, äiti!!"

"Kultapieni... en voi. Minun pitää nyt mennä. Isä..  Severin isotäti ottaa sinut joitoon siksi aikaa, kunnes olemme päässeet tästä yli."

Siihen hän minut jätti. Seisomaan kuin nalli kalliolle. Katsoin äidin perään... Hän katosi näkymättömään yön pimeyteen. Olin yksin, kuulin koiran haukuntaa ja narisevan portin. Raotin porttia hitaasti...

Kun olin tutkinut taloa, saavuin huoneeseen, joka oli ilmiselvästi tarkoitettu minulle. Huoneessa istui todella vaalea, sinisilmäinen nainen. Hänellä oli sininen pitkä mekko yllään.

"Sinä olet varmasti Dawn", hän sanoi.

Puraisin huuleani. "Kyllä... ja sinä olet?"

"Lady Cambino. Olen isäsi isotäti."

Ja noin nuori, vai?! Olin ihan pihalla. Minusta tuntui, että hän olisi MINUN eikä Severin täti. "Selvä... onko tämä huoneeni, Cam?", kysyin ujosti, ja sain vastaukseksi vihaisen ilmeen.

"Lady Cambino!! Eikö teillä nykynuorilla ole yhtään kunnioitusta?!", hän sanoi korottaen ääntään. "Ja kyllä, tämä on huoneesi."

Lady Cambino selitti tohkeissaan, että täällä valvotaan yöt ja nukutaan päivät. Hän kertoi myös, minne saan ja minne en saa mennä. Hän antoi minulle avaimen, joka sopisi vaatekaappiini.

Sitten minä kerroin, mitä minulle oli tapahtunut. Lady Cambino vain nauroi.

"Hahhahaa, vai semmoista!! Et arvaakaan, mitä minulle on elämäni aikana tapahtunut!! En edes muista, kenen kanssa olen naimisissa!!" Järkytyin. Ei muista kenen kanssa on naimisissa... varmaan kamalaa. Mutta Lady Cambino vain nauroi.

Hän jätti minut maalailemaan taulua. Minusta hän oli hieman outo. Ihan vaalea iho, ja siniset silmät.

Kuulin, kun hän soitti pianoa. Lany Cambino oli todella taitava! Tosin musiikki, mitä hän soitti... se oli pelottavaa.

Päivät sain vaellella yksin talossa. Lady Cambino nukkui. Olisn jo kuollut tylsyyteen, jollen olisi perijä...

Kulutin siis paljon aikaani maalaamiseen. Siitä tulikin pian intohimoni.

Kirjoitin äidille, kuinka tylsää täällä on. Otin eteisen laatikosta postimerkkejä, ja juoksin päivällä lähimmälle postilaatikolle, vaikka minulla ei vakituisesti ollutkaan lupaa poistua talon rajojen ulkopuolelle.

Eräänä päivänä, kun olin vienyt kirjeeni postiin, pihalla haravoi pullea keski-ikäinen nainen. Kävelin vain muina tyttöinä ohi. Nainen kurkkasi olkansa yli, ja näytti hyvin vihaiselta.

Nukuin illalla muutaman tunnin. Mutta Lady Cambino tuli herättämään minut.

Hän halusi pelata shakkia. Voivottelin, kuinka minua väsyttää, ja että älyin ei juokse juuri nyt, mutta Lady vain tokaisi, että sittenpähän heräät. Pelasimme siis keskiyöllä shakkia, kaksin.

Sitten katsoin peiliin. En nänyt kuin vain itseni. Ymmärsin kaiken....

Tylsinä päivinäni olin lukenut kirjaa, jossa kerrottiin kaikesta paranormaalista. Esimerkiksi vampyyreistä. Siinä kerrottiin, että vampyyrit eivät näy peilissä, he eivät valvo päivällä, he käyttävät usein outoja nimiä. Lady Cambino. Hän on vampyyri!!

"Shakki ja matti!", huusin ja laitoin nappulat pois. Sanoin meneväni juomaan. Lady Cambino löi nyrkillä potyään ja sanoi: "Sinä tiedät jotain, tyttö..."

Juoksin. Pelkäsin häntä.

"Rakas äiti. Haluan pois täältä!! Lady Cambino, Severin isotäti on vapyyri!! Se takia hän on niin nuori!! Tule hakemaan minut!"

Mietin, miksi Severi halusi lähettää minut tänne, jos kerran tiesi isotätinsä olevan vampyyri?! Olin jopa maalannut taulun isoisotädistäni. Silloin hän oli ollut ihan mukava...

Halusin katsoa hänen huoneeseensa. Valitsin ilmeisesti väärän ajan, sillä oli vielä yö. Lady Cambino lauloi. Huomasin ison arkun, ja vihaisen ilmen.

"Dawn!! Tuo on törkeää!! Mene heti ulos huoneestani!", hän parkaisi.

"Kyllä, Lady Cambino." Minua nolotti. Olin vieläpä pyjamassa!

Lady Cambino viritti pianoa. Kuulin sen seinän läpi. Sitten hän alkoi soittaa jotain kappaletta... mieleeni tuli heti Moi dix Moissin Monophobian alku.... (Kirjoittajan kommentti: Japaniii....<33333333)

Talossa asui näköjään myös nuori tyttö. Hän tarjoili meille ruokaa. Koitin keskustella palapeleistä, kun Lady suuntasi vihaisen katseensa tuohon nuoreen.

"Amy, liikettä!! Haluamme hyytelöä jälkiruoaksi!!" Minua alkoi säälittää. Lady Cambino komenteli noin nuorta tyttöä. Ja millä äänensävyllä!!

Tyttö oli huoneessani, kun olin syönyt. Hän koitti selittää, että miksi Lady huusi hänelle. En antanut hänen koskea, pelkäsin, että hänkin on vampyyri!!

Tyttö naurahti, ja älysin heti, että hän on ihan normaali. Japanilainen vain. Hän esittäytyi Amyksi. Hän oli ollut täällä palvelustyttönä 10-vuotiaasta asti. Nyt hän oli 16. Hän kertoi, että Lady ei ole koskaan purrut ketään. Uskoni Lady Cambinoon siis kasvoi. Kysyin, kuka se pullea nainen oli, ja Amy kertoi hänen olevan kokki ja siivooja. Amy ei tosin tiennyt hänen nimeään, joka oli todella outoa.

Ennen nukkumaanmenoa, kun Lady Cambino ei vielä ollut huoneessaan, päätin katsella arkkua. En uskaltanut mennä sinne makaamaan, sillä pelkäsin, että kansi menee kiinni, enkä saisi sitä enää auki. Se tuntuikin painavalta.

Seuraavana yönä Lady Cambino pyysi anteeksi tyhmää käytöstään. Aloin luottaa häneen, hän oli todella hyvä ystäväni.

Lady jopa soitti äidilleni, ja antoi minun puhua hänen kanssaan. Sanoin, että voi olla täällä vielä, ja ett hänen pitäisi polttaa kirjeeni.

Päivällä en kuitenkaan voinut olla kurkistamatta Lady Cambinon arkkuun. Hän nukkui silmät auki!!

..ja oli ilmeisesti puoliksi hereillä, ja säikäytti minut pahanpäiväisesti! Silloin näin ensimmäistä kertaa hänen isot kulmahampaansa. Selkäpiitäni karmi. Mieti, jos hän olisi iskenyt ne kaulaani... minustakin olisi tullut vapyyri!

Olin saanut uuden lolita-hameen. Pidin siitä kovasti! Minä myös luin kirjaa, jossa kerrottiin vampyyreistä. Vampyyrit eivät vanhene. Oi, se olisi aika siistiä!! Voisi aina olla elossa!! Vampyyrit myös pystyivät puhumaan kuolleiden kanssa. Dimitri-ukki...

Pidin pitkiä mietintäsessioita aina päivällä. Halusin jutella taas ukin kanssa!! Halusin tavata äidin... ja Severin. Vankilassa. Se on hänelle oikein. Hän on hullu murhaaja...

Ymmärsin kumminkin, mikä vampyyreissä oli niin kamalaa. Se valonarkuus. Lady Cambinokin aina kiljuu ja huutaa, kun valonsäteet osuvat hänen ihoonsa. Hän kertoi, että se polttaa.

Yöllä hänellä oli aikaa leikkiä minun kanssani. Pian olisin teini, ja hän lupasi antaa minulle vahoja lolita-hameitaan. Juttelimme ja tanssimme.

Sitten olin teini. Lady Cambino oli pukeutunut kauniiseen, pinkkiin asuun. Hymyilin, ja kallistin päätäni. Lady huokaisi...

"Enää yksi asia puuttuu..."

Hän puri minua! Minusta tuli vampyyri... Ihoni muuttui harmaaksi, ja silmäni...

..punaisiksi. Sain myös terävät kulmahampaat, joilla purisin uhriani. Mutta sitten tajusin, että minä en enää vanhene!! Minun on siis mentävä teininä naimisiin.

Värjäsin hiukseni punaisiksi. En tosin nähnyt lopputulosta... Vampyyrit kun eivät näy peilissä. Paluuta ei ole. Olen vampyyri...

Oli talvinen ilta. Lunta tuprutti, ja päätin mennä hetkeksi ulos. Viileä tuuli, lumi...

...valonarkuus. Minullekin hankittiin arkku. En voinut enää nukkua tavallisessa sängyssä. Vetäydyin joka aamu arkkuuni nukkumaan... yöllä lähdin ulos bilettämään.

...Bilehilevampyyri...

Tässä tämä osa!! Toivottavasti piditte, ja vastatkaahan galluppiin, joka on oikealla puolella Ilmoituslootassa. Kommentointipakko, muuten lähetän Dawnin peräänne. :P