MEISIKULTAVARAMIKKIKUSIJAFFAJAQUESINI OSA<3333333

Luotatko minuun? Jaksatko kantaa minua, jos en jaksa kävellä? Voisitko palata ennallesi, ja antaa minun elää...??

Yläkerrasta kuului iloisia naurahduksia, kun Dawn huomasi jälleen olevansa raskaana. Nyt hän saisi kasvattaa Ryuun ja toisen lapsen.. ihan itse. Umeko ei sekaantuisi veljensä, Akiran kanssa enää mihinkään.

Mutta juuri kun Dawn oli astumassa ulos huoneesta, synnytys käynnistyi. Lapsen olisi pitänyt syntyä vasta kahden viikon kuluttua...

"Tämä tyttö saa nimekseen Rydia... Rydia Knight.... あなたわRydiaです "

Tytöllä oli isänsä silmät, hiukset... mutta Dawnin iho.

Pikkuinen Ryuu oli kasvanut jo pikkumieheksi. Kävikin ilmi, että pojalla oli enneminkin ruskeat kuin mustat hiukset. Ryuu joutui olemaan päivät yksin, vanhempien nukkuessa arkuissaan.

"Iti... äti... Auttakaa mua... en jakta... olkaa nolmaaleja... Lyuu tahtoo nolmaalit vanhemmat, jotka leikkii Lyuun kantta...." Ryuu ajatteli itsekseen. Hän sai tehdä kaiken yksin... hän oli konttaamassa karismapupun luo....

"Äti...??"

"Ei, Ryuu poikani. Äiti ei olla täällä... minä olla Umeko-täti. Tule Umeko-tädin syliin, minä vidä sinut parempaan paikkaan.... ilman ことね。"

Umeko otti Ryuun syliinsä, ja juoksi ulos, kylmään talveen. Ryuu saisi olla nyt normaali, ja unohtaa vanhempansa. Tämä oli parempi hänelle, ei enää perhehelvettiä... ei tuskaa, kipua tai painajaista. Normaalia eloa. Umekon ja Akiran kanssa.

"Voi sinua haisupelleä, en ole ehtinyt vielä kurkata edes Ryuuta, kun kakit jatkuvasti housuusi!"

Dawn ei tiennyt, mitä Ryuulle oli tapahtunut. Hän sisimmässään aisti, että kaikki ei ollut kunnossa. Aivan kuin paha olisi ympäröinyt perheen, ja sitonut kiinni ja heittänyt tuskaan. Häntä vaivasi eniten se, mitä Lady Cambino oli sanonut... Että hänen pitäisi antaa Ryuu Umekolle. Se tuntui niin etäiseltä, mutta läheiseltä.

"EI! EI, RYUU! Missä olet....?!" Dawnin tuskaiset huudot kuuluivat, kun hän huomasi oven olevan auki, ja lumen pyryttävän sisään. Se, mitä hän eniten pelkäsi, oli tapahtunut. Hän oli menettänyt Ryuun.

Aamuun asti hän oli etsinyt, niin että tunsi ihonsa palavan.

Hideki odotti Ryuun tulevan minä hetkenä hyvänsä tietä pitkin, läpi portin suoraan omaan lämpimään sänkyyn. Turhaa odotusta. Turhautumista. Varsinaista kidutusta. Pahin oli se, että he eivät tienneet mitä Ryuulle oli tapahtunut. Oliko hän edes elossa? Jos oli, niin missä??

"Et totellut minua. Olisit antanut lapsen Umekolle, niin olisit selvinnyt helpommalla! Nyt saat riutua surkeassa linnassasi tietämättä mitä hänelle tapahtui. Ja mitä tuleman pitää! Kirottu olkoon talosi, perheesi, ja etenkin Rydia! Saakoon hän olla osana Ryuun tehtävää... osana sitä kamalaa kohtaloa, minkä sinä, SINÄ olet ympärillesi haalinut! KÄRSI!"

Rydia kasvoi hurmaavaksi tytöksi. Vuodet olivat tehneet hänestä aina vain kauniimman. Hän katsoi kauas haikeasti, tummilla silmillään. Hänessä ei aistinut eloa, ei tunnetta. Aivan kuin hän olisi käynyt sisällään kamppailua itseään vastaan. Ei, se oli jotain muuta. Paljon kamalampaa... Hän tulisi olemaan osa Ryuuta. Veljeään, joka vietiin hänen luotaan pois niin nuorena.

"Rydia... olet niin kaunis... mutta haikea. Kunpa eläisit oikeasti, etkä olisi vain pelottava nukke... Elävä kuollut."

Yksi asia laittoi Dawnin miettimään. Rydiakin rakasti laama-lelua. Aivan kuin Dawn pienenä. (Vampyyrin kengissä-osa.) Hän käänsi kampea, ja halasi laamaa. Mutta Rydia ei katsonut laamaa... vaan tyhjyyttä.

"Elämäsi petollisuus jatkuu. Lapsesi ovat kirottuja, tulet katumaan syntymääsi. Kuolemasi on lähellä, et ehdi näkemään lapsesi varttumista. Et hänen perhettään. Et hänen tuskallista kohtaloaan, tai onnellisia hymyjä. Hymyjä siunaantuu vain 10. Sinä et näe niistä ainuttakaan. Nauti elinajastasi, anna lapselle kaikki, mitä omistat. Sitten vain päästät irti."

Dawn kauhistui. Hänenkö pitäisi päästää irti, ja elää näkemättä lapsensa hymyilevä kertaakaan?!

Silloin tällöin talon edessä käveli ihmisiä. Dawnin tuska kohtalostaan ohjaili häntä, eikä itsekontrolli toiminut. Hän oli menettänyt kaiken. Lapsensa, elämänsä. Tuska vain lisääntyi.

Kaikki kärsivät hänen tuskansa takia. Dawn tusi tappavaa syyllisyyttä, ja kosti kipunsa muille. Kukaan ohikulkeva ei säästynyt. Huhu hullusta vampyyristä oli levinnyt.

Sillä välin Ryuu oli kasvanut Umekon ja Akiran kanssa isoksi pojaksi. Hän oli rohkea, sisukas poika. Hänellä oli paljon ystäviä, ja tytöt pörräsivät koko ajan ympärillä, vaikka hän olikin vasta noin nuori.

Hän kasvoi ja kasvoi. Pian teini-ikä tuli, ja myös Ryuuta itseään alkoi kiinnostaa tytöt. Kaikkein eniten hän kuitenkin kaipasi, tarvitsi, ja ikävöi vanhempiaan. Ja Rydiaa. Hän halusi tavata heidät jälleen. Hän tahtoi sitä niin kovasti, nähdä perheensä...

"Umeko-täti! Mitä nyt?"

"Voi kultapieni, on syntymäpäiväsi! Täytyyhän sinua onnitella, iso poika! Akira-setä tulee kohta, hänellä on kuulemma lahja sinulle!" Umeko oli oppinut suomen kielen vuosien aikana todella hyvin. Hän oli myös rappeutunut, olihan hän jo vanha, ja kuolevainen.

"Oijoi, vanhat luuni eivät enää kestä raatamista. Olisi pitänyt silloin nuorena kuntoilla enemmän. Pakko sanoa, mutta olit niin ihana pikku-poika, että veit kaiken huomioni!"

Sitten Ryuu esti pistävän kysymyksen, joa sai Umekon vanhat jalat suoristumaan hämmästyksestä.

"Miksi en ole saanut nähdä vanhempiani?"

"Ryuu-kultaseni... he eivät ole täällä. Et sinä heitä tarvitse. Onhan sinulla minut, ja Akira-setä!"

"Mikä on se ことね  josta aina puhutte? Missä on elämäni suunta...?"

"ことね！ Älä mainitse sitä! Se on suuri tuho, joka sinun on..." Umeko piti tauon, ja huokaisi. "..kohdattava. Enenpää en voi kertoa. Enkä minä elämäsi suuntaa tiedä, vain kohtalo tietää. Olen vain normaali kuolevainen."

Akira ojensi Ryuulle paketin, ja kielsi häntä avaamasta sitä ennen kuin muuttaisi omaan kotiinsa. Ryuu sanoi, kuinka hän odottaisi sitä hetkeä. Mutta miksi lahjaa ei annettu vasta silloin? Oliko tällekin jokin tarkoitus...?

Ryuu laittoi talvivaatteet päälleen, ja meni pihalle. Siellä hän purskahti itkuun.

"ÄITI! ISÄ! Miksi en saa tavata teitä! Kaipaan teitä niin! RYDIA! Sinua en unohda! Olet maailman kaunein lapsi! Maailman PARAS pikkusisko!"

"Sano 'äiti'!"

"..ti..."

Elottoman oloinen nukke-Rydia sai nyt paljon huomiota äidiltään. Dawn oli oppinut, että hänen täytyisi kasvattaa Rydia niin hyvin kuin osasi, jotta tämä pärjäisi tulevissa tuskissaan.

Hideki oli ottanut Rydiasta ja Dawnista kuvan, jossa he olivat omissa muodoissaan; Dawn häikäilettömän kylmänä, mutta läheisenä. Ryuu tyhjänä kotelona Dawnin sylissä.

Oli Ryuun 18-vuotispäivä. Dawn seisoi pihalla, kuvitteli Ryuun eteensä, ja oli valmiina halaamaan tätä.

Rutistus kuitenkin jäi tyhjäksi, sillä Ryuu ei ollut paikalla. Dawnin poskelle vierähti kyynel. "Ryuu..." kuiskasi Dawn hiljaa. Hän kaipasi esikoistaan, ja toivoi, ettei hän olisi kuollut. Ettei hän makaisi jossain katuojassa haisevana matojen syömänä ruumiina.

Rydiasta tuli esille uusi puoli, - hän oli tajuttoman ujo. Tyttö ei enää edes uskaltanut katsoa vanhempiaan. Hän vierasti sänkyään, ja nukkui lattialla. Hän ei halunnut mitään muuta, kuin olla yksin. Hideki ja Dawn alkoivat olla huolissaan, entä jos Rydia olisikin oikeasti kirottu. Ei mitään pientä. Suurempaa.

Rydia koki lähes saman kohtalon kuin veljensä. Hän sai olla päivät yksin, ja haikailla vanhempiensa perään. Hän katsoi tyhjyyteen, ja kiemurteli tuskissaan. Hänen sisällään käytiin suurta sotaa elämästä ja kuolemasta. Häntä ohjailtiin kuin marionettinukkea.

Umeko ja Akira tunsivat onnistuneensa suunnitelmassaan, vieläpä ilman suurta tuhoa. ことねa.

Oli Ryuun aika muuttaa uuteen kotiin, ja antaa Umekolle ja Akiralle mielenrauha. Nyt he voisivat kuolla kaikessa hijaisuudessa, heidän suunnitelmansa oli toteutunut. Ryuu oli kasvanut rakastavassa perheessä, eikä perhehelvetissä.

Ryuu oli tilannut taksin, ja matkusti kohti uutta elämää. Mahdollisesti perheen kanssa, ehkä jopa ilman tuskia. Sitä ei tiedetä.

Rydia oli venähtänyt talven aikana, ja kaunistui edelleen. Hänen kasvoihinsa tosin ilmestyi merkki, joka ei lähtenyt pois. Monet kerrat hän oli koittanut pestä sen pois, mutta saanut vain haavoja aikaan. Hän antoi veren valua, jotta sai sen nuoltua. Hän rakasti verta, ja joi sitä mielellään. Hän otti keittiöstä veitsen, ja viilsi haavan käteensä. 

Hän katsoi peiliin ja vuorotellen viillettyyn käteensä. Haava vuosi taas. Se ei tosin haitannut Rydiaa ollenkaan. Hän otti sitä sormeensa, ja laittoi sormen suuhun. Ensimmäinen hymy oli käytetty.

Hän soitti päivät pitkät pianoa, aivan yksin. Tuhoutunut mieli, ei ajatuksen ajatusta. Hän vain soitti, ja katsoi tyhjyyteen. Syvään kuolleeseen kuiluun, joka ei loppunut koskaan.

Viimeisenä hän soitti d-mollin, ja antoi sen soida pedaalin avulla pitkään. hän lysähti pianon päälle, voimansa menettäneenä. Hän sai tuntea elävän kuolleen tuskan.

"Living dead... I'm Living dead... a Doll."

Hän heräsi yöllä ääniin, jotka toistivat samaa:

"You are not alive, you are not alive... you are dead, and your pain will come closer...."

Rydia ravisteli elotonta ruumistaan, ja koitti kävellä vessaan pesemään kasvojaan. Hän hoiperteli, ja astui vahingossa keskellä lattiaa olevaan karismapupuun. Hän kaatui velttona, ja kun hänen ruumiinsa osui lattiaan, hän tunsi suunnatonta kipua. Hän ei äännähtänytkään, vaan nousi hiljaa, ja jatkoi nukkemaista hoiperteluaan.

Esimmäistä kertaa elämässään Rydia näki totuuden. Joku tuntematon, mutta tuttu soitti, ja kysyi voivatko he tavata. Rydia säikähti, ja sulki puhelimen. Hänen sydämensä hakkasi ensimmäistä kertaa kirouksen jälkeen. Mutta niin tyhjä hänen päänsä oli, että unohti heti tapahtuneen.

En enää kärsi... en jaksa edes ajatella pikkusiskoani... haluan vain keskittyä nykyhetkeen, siihen, että edessäni seisoo maailman kaunein nainen.

"Ryuu! Haluaisin niin kovasti keinua! Annatko vauhtia?"

"Tottakai! Annan sinulle niin kovat vauhdit, että yllät tähtiin asti!"

"Luulempa, että vauhdit eivät taida riittää! Saati sitten keinu..."

"Olet oikeassa... Ja jos sinä katoaisit tähtien sekaan, olisin täysin menetetty!"

Ailill hymyili. Mitään tuollaista hän ei ollut ennen kuullut.

Ryuu katsoi elämänsä naista. Voi kuinka kaunis hän oli! Vaikka Ailillillä oli lumivalkea iho ja jäiset silmät, Ryuu rakasti tämän hymyä.

"Tiedätkö, olet kaunein nainen, kenet olen koskaan tavannut!"

"Minäkö? Olen hyvin otettu! Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle noin... kiitos..."

Ailill hyväili Ryuun poskea, ja kertoi kuinka ihana ja tärkeä hän on. Ja kuinka paljon hän tarvitsisi Ryuuta. Ryuu hymyili, tämä kaunis ja ystävällinen nainen oli totaalisesti sulattanut hänen sydämensä.

Yht'äkkiä Ailill moiskautti jäisen suudelman Ryuun huulille. Mies jäi toljottamaan tyhmän näköisenä.

"Kiss me deadly... kiss me, kill me, love me...." Ailill huokaisi.

"Umf.... mistä hyvästä tuo tuli? Ja miten niin deadly?"

"Deadly... Äskeisessä suudelmassa tuntui kärsimys, kuolema ja kipu... mutta se ei tullut minusta. Se tuli sinusta, Ryuu."

"Mitäh....?! Aistitko noin vain asioita...?"

"Kyllä... kerro minulle. Haluan auttaa sinua. En halua että kärsit..."

Ryuun mieli avani. Aivan kuin hän olisi kuullut nuo sanat aikaisemminkin! Ne tuntuivat osalta häntä, aivan kuin niihin olisi kätkeytynyt pala hänen menneisyydestään. Tai vanhempiensa menneisyydestä.

Ryuu kertoi erikoisella tavalla menneistään. Hän kaappasi Ailillin halaukseensa, ja suuteli tätä. Hänestä tuntui, kuinka tuo nainen olisi ymmärtänyt kaiken mitä hän ajatteli.

Ryuu oli saanut musiikkialalta töitä. Hän kuvitteli, että tietynlainen musiikki auttaisi häntä muistamaan vanhenpansa ja kaikki menneisyydestään. Ensimmäisenä päivänä hän sai ylennyksen, ja toi asiakkaansa kotiin.

Ryuu löysi lopulta muistamisen japanilaisesta musiikista. Etenkin sen metallisemmasta puolesta, kuten BLOODista, Moi dix Moissista ja Malice Mizeristä. (Yllättäen. -.-)

Kaikki harjoittelu meni hukkaan, ja jo suraavana päivänä Ryuu sai potkut. Hänen pomonsa mielestä hän oli virittänyt pianon väärin, ja esiintyjä oli saanut kamalan huonoa kommenttia.

Ailill osasi sulattaa jään Ryuun sydämestä, pahoinakin päivinä. Ja muutenkin, näillä kahdella oli jälkikasvu mielessä.

"Miten olisi, hankitaanko vauva? Mieti, oma pikkuinen taapertamassa ympäri taloa!"

"Se kuulostaa taivaalliselta... mikä täydellinen elämä... minusta kuitenkin tuntuu, että haluan enemmän kuin yhden lapsen, Ryuu. Kaksi lasta."

Ailillilla oli usein aamuisin pahoinvointia, ja hän oli melkein varma, minkä takia. Jälkikasvua olisi siis todellakin luvassa. Vaikka hän ei ollut naimisissa, lapsen tulo ei haitannut. Mutta lapsessa kasvoi jotain muutakin... Jotain pahaa.

Ailillin piti selvitellä ajatuksiaan, ja päätti vaihteeksi syödä ulkona. Oli hieno aamu, aurinko paistoi, ja kukkien nuput olivat juuri auenneet. Linnut lauloivat. Vaikutti siltä, että mitään pahaa ei olisi olemassakaan. Se kuitenkin oli, ja se paha kasvoi hänen sisällään. Päivä päivältä enemmän.

Tuo pahan aiheuttama ahdistus laukaisi bulimian. Ailillin oli pakko oksentaa, hän jopa toivoi pääsenänsä tuskasta eroon. Hän pelkäsi lapsen puolesta, entä jos se ei saisi tarpeeksi ravintoa, vauva voisi syntyä kuolleena. Sitä hän ei halunnut, mutta hän halusi pahan pois. Ailill oli täysin sekaisin.

Vielä enemmän sekaisin, kun Ryuu kysyi aamupalalla hänen kohtalonsa sinetöivän kysymyksen.

"Ailill... tuletko vaimokseni?"

"Tietysti... lupaan rakastaa sinua loppuun saakka, vaikka mikä tulisi."

Vaikka pahuus kasvaisi hänen sisällään loputtomasti, vaikka se paisuisi ja veisi hänen sielunsa.

Muutaman viikon kuluttua raskaus alkoi jo näkyä. Ryuu huomasi sen, ja oli aivan into piukassa. Hän lupasi tehdä lapselle kehdon ja vaipanvaihtopöydän ihan itse. Ailill tietysti sai ommella lakanat, ja päättää värin. Valko-punainen kuulosti hellyyttävältä.

Omenat olivat kypsyneet, ja Ryuu oli keräämässä niitä piirakkaa vatren. Hän hymyili. Vaikka hänellä ei ollut töitä, tai edes paljoa ystäviä, hänellä oli Ailill ja tulevaisuus hänen kanssaan. Hänellä ei ollut mitään menetettävää.

Ailillin vatsa senkun pyöristyi, kun kuukaudet kuluivat. Pahuus hänen sisällään ei ollut voimistunut merkittävän paljon, ja hän tunsi olonsa mukavaksi. Hän oli oppinut hillitsemään pahuutta, mutta tunne siitä, mikä lapsesta tulisi ei hälvennyt.

"Kuule, prinssi tai prinsessa, tulehan jo ulos sieltä! Isi odottaa sinua jo innolla! Ja isi on tehnyt sängyn sinulle, ja hoitopöydän, potankin olen ostanut! Saat vanhan leikkipianoni ja kaikki!"

Ryuu oli todellakin aivan kiintynyt vauvaan, vaikka se ei ollut vielä edes syntynyt. Hän ei tiennyt, että lapsessa oli jotain, minkä Ailill tunsi. Se pahuus. Ryuu ei tiennyt menneisyydestään paljoa, hän oli päättänyt unohtaa sen.

Muutaman illan kuluttua synnytys alkoi. Ailill oli juuri menossa suihkuun, kun valtava kipu valtasi hänen koko vartalonsa. Pahuus kasvoi niin äkkinäisesti, ettei Ailill voinut vastustaa sitä. Aivan kuin joku olisi raastanut hänen sydäntään.

"RYUU! Tuska.... kipu!! LAPSI!"

"Ja sinäkö olet se paha, joka sisälläni kasvoi? Aistin edelleen pahuuden... se on sinussa. Mutta olet niin komea pikku poika... ei sinusta uskoisi... kultapieni... Edward."

Ailill oli aivan poissa tolaltaan. Tuommoinen enkelikö muka paha? Mutta maailmahan voi yllättää...

Edward vierasti isäänsä, ja Ryuu ei voinut muuta kuin harmitella. Ailill nukkui alakerrassa, eikä poikaa voinut noin vain tyrkätä väsyneelle naiselle.

"Shh... äiti nukkuu alakerrassa, eihän herätetä häntä? Hän teki kovan homman, kun hoivasi sinua viimeiset kolme päivää. Nyt on minun vuoroni... ole kiltti, älä herätä äitiä!"

"BYÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!"

Ailill heräsi. Ei kukaan voinut nukkua tummoisessa melussa. Hän ei enää ollut niin väsynyt, ja jaksoi kylvettää Edwardin. Poika hymyili, mutta hänen silmistään näki kaiken sen pahuuden, mitä Ailill oli tuntenut vielä raskaana ollessaan. Mutta Edwardista loisti myös hyvyys, kiltteys, ja puhtaus.

"*jokellusta*"

"Voi sinua... kakkapylly!!"

Edward oli kasvanut vuodessa todella paljon, ja hänen hiuksensa olivat kasvaneet. Ne olivat mustat. Hidekiltä... Ryuu tunsi syvää kaipuuta kotiinsa, vanhempiensa luo. Mutta hän halusi olla Edwardin luona, niin suloinen taapero hän oli. Ei muuta voinut sanoa, kuin että かわいい！ (=kawaii)

Ryuu oli luvannut toteuttaa Ailillin toiveen toisesta lapsesta. Hän oikeastaan halusi sitä itsekin, nähtyään ylisuloisen poikansa Edwrdin. Ailill pelkäsi, että seuraavastakin lapsesta tulisi paha. Ainakin osalta.

Simsalabim, kommenttia kiitos!